Lohjan Viemää

“Joko ollaan perillä?!”, kuului kärsimätön kysymys takapenkiltä. Vilhelm huokaisee ratissa. “Vielä kymmenen minuuttia”, hän vastaa. Hätäiset kaksoset eivät malta odottaa pääsyä karkkikauppaan. “Hitsi kun meidän täytyy asua niin kaukana”, Ilmi tokaisee. “Äiti ei olisi pakottanut meitä asumaan näin kaukana sivistyksestä”, Yrjö jatkaa. Äiti, eli Vilhelmin vaimo Sinikka, jätti perheensä muutama vuosi sitten paetakseen Nepaliin. Vilhelm on sen jälkeen ollut kovin väsynyt, eikä ole jaksanut pitää kovaa kuria yllä kotona. Siksi hän halusi muuttaa takaisin isänsä Kalervon luokse kauemmas Lohjan keskustasta, koska uskoi pelottavan isoisän pystyvän rauhoittamaan lapsikatrastaan. “Voisitteko olla riitelemättä takapenkillä, teidän äänet kuuluu mun Snapchat-videolla”, muutaman vuoden vanhempi isoveli Jeremias komentaa. Vilhelmin mielestä Jeremias lähettää jo muutenkin aivan liikaa Snpachattejä ja pyytää tätä laittamaan puhelimen pois. Auto hiljenee hetkeksi. Muutaman minuutin kuluttua Yrjö läpsäisee Ilmiä, ja meteli nousee taas. Vilhelm huokaisee jälleen.

“Eihän tämä Jumalauta toimi näin, aamupuuro syödään ennen lastenohjelmia!” Vilhem säpsähtää hereille Kalervon huudosta. “Silloin kun minä olin nuori, ei edes ollut televisioita!” Kalervo jatkaa huutoaan alakerrassa. Vilhelm vilkaisee kelloa, joka näyttää yhdeksää. Onneksi on sunnuntai, hän miettii, nousee sängystä ja pukee aamutakkinsa päälle. Alakerrassa on jo täysi sekasorto päällä. Yrjö ja Ilmi lukevat kovaan ääneen muropaketin ja maitotölkin tuoteselosteita kilpaa. Päästessään keittiöön Vilhelm pyytää kaksosia olemaan hiljempaa. “Eikä kun me halutaan pelata tätä peliä”, Ilmi vastaa. “Mä voitan, iskä!” Samassa kaksoset saavat puuronsa syötyä, nappaavat maidon ja murot mukaansa ja juoksevat olohuoneeseen lastenohjelmien ääreen. “En minä ymmärrä, miten olet voinut kasvattaa tuollaiset kakarat”, Kalervo ihmettelee ryystäessään kahvia tassilta. Jeremias laahustaa alakertaan väsyneen näköisenä. “Jeremias, kävisitkö hakemassa aamun lehden?” Vilhelm pyytää ennen kuin Jeremias ehtii edes keittiön puolelle. Jeremias murahtaa jotakin ja kääntyy lähteäkseen hakemaan lehden.

Jeremias heittää takin niskaansa ja löntystelee ovesta ulos. Sulkiessaan ulko-oven hän kuulee huudon takaataan. “No mutta, Jeremias, sinähän näytät virkeältä”. Se on Mauno-setä, joka tepastelee usein sunnuntaiaamuisin suvun tiluksilla aamutakki auki. Mauno ei ole koskaan asunut lapsuudenkodistaan yli 50 metrin päässä vaan on jäänyt ylläpitämään maita vanhenevan Kalervo-isänsä avuksi. Jeremias ja kaksoset ovat aina pitäneet Maunoa kummallisena. Hän käyttää kaikista itsekeksimiään outoja lempinimiä ja saattaa tuoda syntymäpäivälahjaksi kauniisti paketoidun Lauantaimakkaran ja nauraaröhöttää päälle. “Setä, laita aamutakkisi kiinni, tai en vastaa sinulle”, Jeremias huikkaa takaisin kävellessään kohti postilaatikoita. Puolialaston Mauno sitaisee takkinsa juuri ja juuri kiinni. “Oletko kertonut jo isällesi?” hän utelee. Mitäköhän nyt taas, Jeremias miettii. “Mistä?” hän kysyy kummastellen Maunon kysymystä. “Etköhän sinä tiedä”, Mauno vastaa hymyillen. “Sano muuten isällesi, että tulen iltapäivällä syömään.”