Wiimeinen phuksi
Kirjoittaja omistaa punaisen sohvan ja on syönyt voileivän aamupalaksi.
Muistan sen päivän hyvin. Oli kylmä ja tuuli ujelsi kovempaa kuin naapurin Isabellan hengitys hänen nukkuessaan päivän neljänsiä nokosia. Leena heräsi jo kuudelta auringon laaseroitua hänen silmäluomiaan viidettä minuuttia putkeen verhojen läpi. Hän ei voinut hyvin. Minuuttikalja oli vaatinut veronsa, jonka jälkeen verottaja iski päälle vielä mätkyt sekä sodexokeittäjä vaati 50 senttiä lisää kermavaahdosta pannarin päälle. Ajat olivat vaikeat. Phuksipistekortista puuttui vielä muutama suoritus, joita ilman Walpurina päähän painettaisiin häpeällisesti kauniisti tuulessa liehuvan tupsuisen lakin sijaan Prisman aleosastolta ostettu mallikappaleena toiminut ylioppilaslakki. Se olisi tässä hetkessä verrattavissa manalan viidenteen kerrokseen, jossa tarjoillaan keittoa, mutta aterimina on vain haarukoita. Karmiva kohtalo värisytti selkäpiitä pitkin koko kehoa, ja sai Leenan voimaan vielä huonommin. Jotain oli tehtävä.
Pisteitä, lakki. Pisteet takaavat lakin. Minä haluan lakin, minä tarvitsen pisteitä, Leena tuumi. Muilla oli jo tarpeeksi pisteitä. Heillä oli niitä jo niin paljon, että ne vierivät pitkin rinteitä. Alkuvuonna ahkeroineet phuksit olivat kulkeneet syyskuussa pitkin Otaniemeä haravoiden katseellaan aluetta ja etsineet niitä paljon ylistettyjä ystäviä. Tämä oli se luvattu maa, aurinkoinen tasanko, jossa teekkarillakin oli mahdollisuus löytää ystävä. Kenties se oli Keijo vierellä, kenties pian olisi Veijo kielellä. Ystävät löytyivät yksi kerrallaan, toinen potensillaan ja kolmas kuutiollaan. Kavereiden lisäksi kerrytettiin muutakin. Phuksit pherehtyivät phabujen phaljon phalvomiin phuksiphisteisiin phuksiorientaatiossa. Pisteitä kertyi kuin laivabingossa konsanaan kertyy epäuskoa bingojuontajien tajuttoman huonoihin juttuihin, joiden rinnalle vain tämä lyhyt omaelämäkerta yltää.
Leena ei itse ollut Otaniemessä vaan vietti syksyn Pattayalla tuhlaillen niitä vähiä varoja, joita äiskän kolikkokukkarosta äitienpäivänä kehtasi ryöstää neljän kaverin kanssa pukeutuneena lampunvarjostimeen. Menneet olivat kuitenkin menneet. Leenan oli pakko unohtaa kaikki muu ja keskittyä pisteiden kerryttämiseen. Taustalle jäivät muun muuassa ajatukset tutaprofessorin heleästä hymystä sinä jumalaisena aamuna, kun Leena oli muistanut harjata hiuksensa sekä vasta- että myötäpäivään. Taustalle jäivät myös unelmat Leenasta ja filosofian kurssilla takarivillä kovaan ääneen köhivästä fyysikkonuorukaisesta, ja heidän yhteisestä illastaan Alvarin aukion telttailualueella, jossa pään päällä ollut teltta ei ollut ainoa, joka oli unessa pystyssä. Ei auta ei. Ajatukset oli pakko keskittää tähän hetkeen. Juuri nyt vain pisteillä oli merkitystä. Ei millään muulla. Pisteitä, pisteitä, pisteitä.
Leena päätti kysyä muilta phukseilta neuvoa. Hehän olivat kaikessa aurinkoisuudessaan suorittaneet velvollisuutensa. Heistä oli tuleva tulevassa teekkaribileissä teekkareita. Laulut olivat he laulaneet. Saunat he olivat saunoneet. Nämä kirkkaat valopilkut olivat Suomen köyhimmässä postiosoitteessa osoittaneet hellyytensä toisiaan ja kehtoaan kohti. He syleilivät tätä koko kylän laumahenkeä, joka näyttäytyy ulospäin samalta kuin vartioimaton karkkipussi keskellä lentokentän lähtöselvityksen lähiautomaattia. Ketkä muutkaan olisivat tässä tilanteessa parempia kertomaan kertomuksia kerroista, jolloin pisteitä on saanut. Heillä oli viisautta. He tiesivät miten phuksipisteitä saadaan. Joten Leena hartaasti muotoili kysymystään.
Sitten Leena kysyi. “Ystävät, yritän ymmärtää yksinäisyydessäni yhtä yksityiskohtaa. Yrmeästi ymmällään yhä yytsin: Miten saan phuksipisteitä? Ylhäisin ystävällisyyksin, Leena.”
Mutta kaverit olivat jo saaneet pisteensä. He olivat kokeneita menneestä, mutta neitsyinä tulevasta. Heiltä irtosi tietoa tapahtuneesta, mutta he olivat tietämättömiä huomisesta. Leenan oli turvauduttava johonkin muuhun. Johonkin joka ei takerru Athenen puuhun. Puuhun, joka ei mahdu suuhun muuhun. Tähän rakkauteen, tähän ylpeyteen. Tähän kansaan, tähän pylvääseen.
Mahdollisuuksia on monia. Taistoja on yhtä monia kuin taistelijoitansa. Halauksia on yhtä monia kuin halaajia jaettuna vähintään kahdella. Kummaa, eikö? Mutta tarinamme loppuu pian. Sillä Leena löysi tässä hetkessä ratkaisun.
Sitten Leena sen keksi. Hän meni Alepaan ja osti keksin. Sen jälkeen Leena laittoi viestin mahtavalle phuksikaphteenilleen ja pyysi häneltä kolmea armopistettä. Kapu sanoi kyllä. Leena sai lakin. Jippii.
Pisteitä, lakki. Pisteet takaavat lakin. Minä haluan lakin, minä tarvitsen pisteitä, Leena tuumi. Muilla oli jo tarpeeksi pisteitä. Heillä oli niitä jo niin paljon, että ne vierivät pitkin rinteitä. Alkuvuonna ahkeroineet phuksit olivat kulkeneet syyskuussa pitkin Otaniemeä haravoiden katseellaan aluetta ja etsineet niitä paljon ylistettyjä ystäviä. Tämä oli se luvattu maa, aurinkoinen tasanko, jossa teekkarillakin oli mahdollisuus löytää ystävä. Kenties se oli Keijo vierellä, kenties pian olisi Veijo kielellä. Ystävät löytyivät yksi kerrallaan, toinen potensillaan ja kolmas kuutiollaan. Kavereiden lisäksi kerrytettiin muutakin. Phuksit pherehtyivät phabujen phaljon phalvomiin phuksiphisteisiin phuksiorientaatiossa. Pisteitä kertyi kuin laivabingossa konsanaan kertyy epäuskoa bingojuontajien tajuttoman huonoihin juttuihin, joiden rinnalle vain tämä lyhyt omaelämäkerta yltää.
Leena ei itse ollut Otaniemessä vaan vietti syksyn Pattayalla tuhlaillen niitä vähiä varoja, joita äiskän kolikkokukkarosta äitienpäivänä kehtasi ryöstää neljän kaverin kanssa pukeutuneena lampunvarjostimeen. Menneet olivat kuitenkin menneet. Leenan oli pakko unohtaa kaikki muu ja keskittyä pisteiden kerryttämiseen. Taustalle jäivät muun muuassa ajatukset tutaprofessorin heleästä hymystä sinä jumalaisena aamuna, kun Leena oli muistanut harjata hiuksensa sekä vasta- että myötäpäivään. Taustalle jäivät myös unelmat Leenasta ja filosofian kurssilla takarivillä kovaan ääneen köhivästä fyysikkonuorukaisesta, ja heidän yhteisestä illastaan Alvarin aukion telttailualueella, jossa pään päällä ollut teltta ei ollut ainoa, joka oli unessa pystyssä. Ei auta ei. Ajatukset oli pakko keskittää tähän hetkeen. Juuri nyt vain pisteillä oli merkitystä. Ei millään muulla. Pisteitä, pisteitä, pisteitä.
Leena päätti kysyä muilta phukseilta neuvoa. Hehän olivat kaikessa aurinkoisuudessaan suorittaneet velvollisuutensa. Heistä oli tuleva tulevassa teekkaribileissä teekkareita. Laulut olivat he laulaneet. Saunat he olivat saunoneet. Nämä kirkkaat valopilkut olivat Suomen köyhimmässä postiosoitteessa osoittaneet hellyytensä toisiaan ja kehtoaan kohti. He syleilivät tätä koko kylän laumahenkeä, joka näyttäytyy ulospäin samalta kuin vartioimaton karkkipussi keskellä lentokentän lähtöselvityksen lähiautomaattia. Ketkä muutkaan olisivat tässä tilanteessa parempia kertomaan kertomuksia kerroista, jolloin pisteitä on saanut. Heillä oli viisautta. He tiesivät miten phuksipisteitä saadaan. Joten Leena hartaasti muotoili kysymystään.
Sitten Leena kysyi. “Ystävät, yritän ymmärtää yksinäisyydessäni yhtä yksityiskohtaa. Yrmeästi ymmällään yhä yytsin: Miten saan phuksipisteitä? Ylhäisin ystävällisyyksin, Leena.”
Mutta kaverit olivat jo saaneet pisteensä. He olivat kokeneita menneestä, mutta neitsyinä tulevasta. Heiltä irtosi tietoa tapahtuneesta, mutta he olivat tietämättömiä huomisesta. Leenan oli turvauduttava johonkin muuhun. Johonkin joka ei takerru Athenen puuhun. Puuhun, joka ei mahdu suuhun muuhun. Tähän rakkauteen, tähän ylpeyteen. Tähän kansaan, tähän pylvääseen.
Mahdollisuuksia on monia. Taistoja on yhtä monia kuin taistelijoitansa. Halauksia on yhtä monia kuin halaajia jaettuna vähintään kahdella. Kummaa, eikö? Mutta tarinamme loppuu pian. Sillä Leena löysi tässä hetkessä ratkaisun.
Sitten Leena sen keksi. Hän meni Alepaan ja osti keksin. Sen jälkeen Leena laittoi viestin mahtavalle phuksikaphteenilleen ja pyysi häneltä kolmea armopistettä. Kapu sanoi kyllä. Leena sai lakin. Jippii.