Tämä on kolmiosaisen juttusarjan toinen osa. Juttusarjassa käsitellään raadin kera kaupan hyllyiltä löytyviä simoja ja pohditaan kuka suomalainen informalismia edustanut taiteilija sopisi minkäkin siman seuraksi. Juttusarjan ensimmäisen osan voit lukea täältä ja kolmas osa julkaistaan tulevassa luukussa.
Osa 2: Vanhan Porvoon fabriikkisima
Vanhan Porvoon fabriikkisima oli yllättävä vedenjakaja. Oliko sima kevyt vai raskas, heleä vai tumma, raikas vai täyteläinen? Kirjoittaja kuului ehdottomasti täyteläiseen leiriin, ja viimeistään tässä vaiheessa heräsi epäilys raadin ammattitasosta.
Siemaisin fabriikkisimaa ja laskeuduin keväisen kosteaan utuun. Munkit. Oli pakko saada munkkeja. Sellaisia, joista jää sokeria sormiin vielä ensi vuodellekin, ja joidenka rasvan tihkua ei riitä yksi talouspaperirulla tukahduttamaan. Näin jälkikäteen epäilen, että kyseinen sima sisälsi hieman THC-öljyä.
Olin varsin jäätynyt ja epäilyksen vallassa siman raikkaaksi mieltävistä näkemyksistä, joten raadin kommentit jäivät tämän siman kohdalla vähemmälle, kun en kyennyt niitä järkytykseltäni ylös kirjaamaan. Tässä eräs kyseisen leirin kommenteista:
“Sitrushedelmäinen, raikas, pyykkituovan tuoksu”
Ihan tosi nopee fabriikkisima
Esko Tirronen: Talvi, 1961.
Luonto abstrahoituu
Suomalaisista informalistisen tuotannon omaavista taiteilijoista fabriikkisiman rinnalle sopisi kenties Esko Tirronen (1934 - 2011).
Rakettimaisen läpimurron tehnyt Tirronen potki suomalaisen taiteen ovet auki väkevällä, silloin taiteen keihäänkärkeä edustaneella, informalismillaan. Valmistuttuaan Suomen taideakatemiasta 1959 hän sai heti seuraavana vuonna valtion taidepalkinnon. Tirrosen tuotantoa nähtiin vuonna 1961 Pariisin biennaalissa ja Ateneumin ARS 61 -näyttelyssä. Kesällä 1962 hän edusti Suomea Venetsian biennaalissa yhdessä Ahti Lavosen ja Kain Tapperin kanssa.
Tirronen välittää informalistisissa maalauksissaan sisäisiä tunnelmiaan rikkaiden värien ja voimakkaiden siveltimenvetojen avulla. Fabriikkisiman monitasoisen aromin hippusia voi löytää Tirrosen maalausten rosoisilta pinnoilta ja ne jäävät tanssimaan teosten tummiin pyörteisiin ja vetoihin. Siman kanssa mussutettavan munkin sokeri tuntisi itsensä varsin kotoisaksi kohti katsojaa puskevien maalipintojen seurana.
Esko Tirronen: Riutta, 1960.
Esko Tirronen: Aamuaihe, 1961.
Taidekriitikko ja toimittaja Timo Valjakka kommentoi Tirrosen informalismin aikaa seuraavasti:
“Olen aina pitänyt Tirrosen informalismista, jonka syvissä sinisissä ja palavissa punaisissa Euroopasta saadut vaikutteet kohtaavat suomalaisen luonnontunteen ja jonka aineellisuudessa on tähtisumujen keveyttä.”
Esko Tirronen Kuusankoskella vuonna 1973
Paluu realismiin
Tirronen ei jäänyt pitkäksi aikaa tyylinsä kanssa paikoilleen vaan marssi jo 60-luvun puolivälissä kohti uusrealismia, pop-taiteen kuvakielestä vaikutteita saaneeseen esittävään ilmaisuun.
1970-luvulla Tirronen tunnettiin erityisesti fragmentaarisista, ruiskulla valokuvamaisen tarkasti maalatuista naishahmoistaan, joita näkyy hänen seuranaan viereisessä kuvassa.